Ei uskoisi, että noin neljä kuukautta sitten kirjoitin blogiini, että oli kamala helle menossa. Nyt, kun ollaan kallistuttu jo marraskuun puolelle ja siirrytty normaaliaikaan, siis talviaikaan, ulkona tuulee ja tihkuttaa vuorotellen. Tässä oli muutama päivä välissä, että ensilumen tultua oli kylmää ja liukasta, ja sitten yhtäkkiä sää lauhtui plussan puolelle ja tietenkin kaikki ihana lumi suli pois.

Mitä, mitä mä oikein kehuskelen, enhän edes pidä talvesta. En tykkää pukeutua lämpimästi ja laittaa pipo päähän. Pidän enemmän keväästä, nautin, kun luonto herää eloon ja kaikkialla alkaa vihertää, kukkaset kukkia. Mutta mikäs me Suomen vuodenajoille mahdamme, ja Pohjolan talvi on tunnetusti pitkä ja kesä, niin, lyhyt, äkkiä meni ohi, vaikka äsken oli niin kesäistä, että...

Mulla on alkanut (taas?) uusi kausi, toimintakausi, ihan miten päin vain. Oon huomannut, että jos oon jotakin keksinyt, niin alan "keksintöni" parissa puuhailla niin kauan kuin intoa vain riittää. Ennemmin tai myöhemmin tulee raja vastaan, jolloin kyllästyn hyvään ideaan, mikä ei loppujen lopuksi ollutkaan hyvä idea, ja sitten tulee ikään kuin taantumakausi, jolloin mikään ei kiinnosta mua. Silloin oon vaan kotona tai valitan ystävilleni tai ukolleni saamattomuuttani, että miten kaikki voi olla näin pahasti, vaikka mikään ei olisikaan lainkaan pahasti. Tällöin takerrun pikkuasioihin liian konkreettisesti, etsin joka asiasta virheitä ja huonoja puolia ja suren yksikseni niitä, ja miten kukaan ei piita musta, vaikka kuinka yritän huutaa itseäni ihmisten ilmoille, hei, tässä mä oon, miksette huomaa mua? Muutama yö sängyssä maaten mietin ja surkuttelen tylsää tilaani, ja jonakin aamuna, kun herään, huomaan, että sitä tarmoa, joka oli ollut jonkin aikaa musta kadoksissa, onkin palannut ja taas oon innokkaana puuhailemassa ideani parissa. Ja sitä samaa rataa, jne. etc. Kaverit toisinaan kyllästyvät siihen, ett oon joskus on- tai off-tilanteessa, vaikka he eivät sitä suoraan sanokaan, mutta luen sen heidän kasvoiltaan ja kehostaan.

Reilu viikko sitten marssin Riihimäelle yrittäjän peruskoulutukseen, ja sain siellä taas monia hyviä vinkkejä ja ajatuksia, miten voisin muokata itsestäni yrittäjää. Eräs opettaja kyseisessä koulutuksessa kertoi, että muuan kurssilainen aikaisemmassa koulutusryhmässä oli kuvaillut koulutusta kuin vuoristoradalla olemista; joskus tuntuu siltä, että kaikki menee loistavasti, mulla on iki-ihana liikeidea, siitä tulee varmasti jotakin hienoa ja ainutlaatuista; tällöin ollaan vuoristoradan ylimmässä kohdassa. Mutta yhtäkkiä sitä vain laskeutuu alas, itsetunto tuntuu murenevan, kun äkkää, ettei yrityksen perustamisesta tulekaan mitään, ei yhtikäs mitään. Enhän ole mikään matemaatikko, en tajua mistä helevetin tulosbudjetista mitään. Valitan opelle, ett anteeksi vain, mutten tajunnut tosta äsköisestä yhtään mitään. Ope ei näytä välittävän musta, tai hän vain on sellainen, tai hänelle on uusi asia, että ryhmässä on kuuro mukana, eikä siten osaa suhtautua asiaan oikein. Sisälläni kiehuu, tekee mieli kirkua ja saada huomiota itselleni, mutta onnistun - ihme kyllä - hillitsemään itseäni. Eihän sitä olisi sopinut nolata itseäni luokan ja open edessä. Mutta kun muutaman kerran koulutusmateriaaleja luen läpi, alkaa mulla pikku hiljaa leikata, hei nythän tajuan, mistä on kyse. Mutta tätä koulutusta on vielä yli puolet jäljellä, siis monta ahaa-päivää edessä päin, palaset alkavat loksahtaa paikoilleen, eteen rakentuu hahmotelma, millainen liikeideasta tulee olemaan.
Kurssipäivät ovat hyvin erilaisia, joskus on mielenkiintoisia aiheita käsiteltävänä ja keskusteltavana, ja joskus taas tosi tylsiä, joista ei tajua mitään. Tuntuu, ettei mulla riitä tätä älyä, olen enemminkin suoran toiminnan nainen, en tykkää kaarrella ja kierrellä asioissa. Mutta tämä opettaa myös kärsivällisyyttä - eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. On monta, kenties miljoonaa tai biljoonaa asiaa selvitettävänä, mutta jokaiseen kyllä löytyy vastaus, ennemmin tai myöhemmin.

Kiukun aihe koulutuksen aikana on, että on toisinaan ammattitaidoton tulkki. Mutta onneksi heitä on vähän. Palautetta silti annan aina, jokaisen koulutuspäivän jälkeen, jos oli huono tulkki. Tulkilla ymmärtämisvaikeuksia, mitä viiton, ja kääntää tyystin väärin viittomiseni suomeksi, jolloin luokkaan joko laskeutuu hiljaisuus tai muut räjähtävät nauramaan. Toisinaan en ymmärtänyt, miksi muut nauroivat, kunnes selvisi, että kyse oli tulkin virheestä. Joskus en edes jaksa seurata tuntia, jos en saa selvää tulkin viittomisesta, joka taas johtuu tulkin ilmeettömyydestä. Yritä siinä ymmärtää ilmeetöntä tulkkia, sehän on sama asia jos puhuttaisiin ilman ääntä, liikutellaan vain huulia ääntä päästämättä. Onneksi vierellä on kaveri, joka tukee mua, ja päinvastoin. Me täydennämme toisiamme, ja joskus ei edes tarvitse sanoa asioita ääneen, siis viittoen, katseen kohtaaminen kaverin kanssa riittää.